Kotikatumme auringonlaskun jälkeen

Vuosi oli rankka mutta antoisa. Mtwarassa oli paljon tekemistä swahilikulttuurista kiinnostuneelle. Kuumuus teki päivittäisestä askartelusta kovin verkkaista, ja omille harrastuksille ja tuttaville jäi päivästä reilu osa. Toisaalta yhteisö tulee Mtwarassa kovin lähelle, kuten pienillä paikkakunnilla usein. Swahilikulttuuri korostaa tätä läheisyyttä yhteisön sisällä, ja toisaalta yhteisö tekee selvän eron siihen kuuluvien ja kuulumattomien välille. Parasta Mtwarassa olivat aurinko ja ihmiset, vaikka välillä molempia tuli myös kirottua. Pidemmällä tähtäimellä antoisinta vuodessa oli ehkä se, että sen aikana oppi ymmärtämään ainakin vähän tansanialaista kulttuuria ja kehitysmaiden todellisuutta. Nyt tunnemme realiteetit, joissa Tansaniassa työskennellään.

Joulukuussa akasiat kukkivat Mtwaran keskustassa

Mtwara ja Helsinki ovat hyvin erilaisia paikkoja Tansaniasta katsoen, ja Suomeen palatessa asetelma taas muuttui. Paluumme Helsinki-Vantaan lentokentälle oli unenomainen. Tommi joutui selittelemään meitä vastaan tulleille ystävillemme, ettei aivan varmasti tiennyt oliko unessa vai valveilla. Muutamassa viikossa suomalainen arki alkoi kuitenkin tuntua tutulta. Elämä on palannut entisiin uomiinsa yllättävän nopeasti. Asumme samassa asunnossa, työskentelemme samoissa työpaikoissa ja täytämme vapaa-aikamme samoilla asioilla kuin ennen lähtöä.

Jotain on kai muuttunutkin. Suomessa ihmetyttää aikaisempaa enemmän elämän aikatauluttaminen ja kiire, ihmisten tyly suhtautuminen (tuntemattomiin) ihmisiin, lähestulkoon kaikkien asioiden kaupallistaminen, mainosten tulva ja erilaiset turhakkeet, joita mainoksilla myydään. Abstrakteja tarpeita ja haluja kulutustottumuksiksi valjastavassa yhteiskunnassa joutuu välillä hämmentymään. Silloin tällöin sattuu myös omituisia kömmähdyksiä sosiaalisissa tilanteissa. Tansaniassa esimerkiksi reagoidaan omaan ja toisten epäonneen usein nauramalla. Suomessa se ei kuitenkaan luo hyvää vaikutelmaa.

Pomomme Chigo korjaa SDA:n autoa

Pieni kulttuurishokkikin on ehkä vaivannut viime viikkoina ystäviin, perheenjäseniin ja eräisiin elintarvikkeisiin kohdistuneen alkuihastuksen jälkeen. Olemme esimerkiksi miettineet, miten arjen saisi rakennettua rauhallisemmaksi ja omatahtisemmaksi. Työ tuntuu Suomessa määrittävän elämää todella paljon, usein muiden asioiden kustannuksella. Maaliskuu oli kuitenkin palkitseva hetki palata Suomeen – ehdimme nähdä valtavat lumikinokset ennen kuin ne sulivat pois kevään tieltä. Päivien piteneminen tuntui aluksi aivan uskomattomalta päiväntasaajan lähes muuttumattomana jatkuvan vuorokausirytmin jälkeen.

Erna ja Saija ohjaamassa liikuntatuntia Shanganin koulussa

Suosittelemme vapaaehtoistyötä kaikille seikkailunhaluisille, jotka ovat kiinnostuneita kehitysmaiden arjesta ja kulttuureista, ja valmiita löytämään itsensä välillä oudoista ja absurdeistakin tilanteista. Onnea matkaan! Kehitysmaiden arki on usein se uima-altaan syvä pääty.

Miten päättää blogi, jonka loppu on samalla myös symbolinen päätös mieleenpainuvalle ajanjaksolle? Kokemuksiemme tiivistäminen yhteen ymmärrettävään lauseeseen taitaa olla mahdotonta. Jo nyt mielikuvamme kuluneesta vuodesta ovat enää muisto, joka muuttuu ja järjestäytyy uudelleen. Se oli elämää, jonka todella elimme. Aikaisemmat merkinnät kertovat asioista, joita vuoden aikana koimme.

Gnu-antiloppeja Ngorongoron kraaterissa safarilla, josta kerroimme edellisessä merkinnässä

Edellinen merkintä kirjoitettiin Mwanzassa, Victoria-järven rannalla. Mwanzasta matkustimme yölautalla järven yli Bukobaan Annan vanhan työkaverin Kallen vieraaksi. Bukoba oli tansanialaisittain kaunis ja leppoisa pikkukaupunki pienten vuorten ympäröimässä laaksossa. Oli hienoa nähdä Kallea pitkästä aikaa ja vaihtaa ajatuksia suomalaisen kanssa, joka katsoo Tansaniaa hieman eri näkökulmasta ja eri puolelta maata. Koko Pohjois-Tansanian kierroksemme ajan ihmettelimme sitä, miten erilaista pohjoisessa oli Mtwaraan ja muuhun Etelä-Tansaniaan verrattuna. Lyhyesti sanottuna pohjoinen näytti huomattavasti rehevämmältä, vauraammalta ja kehittyneemmältä kuin etelä. Syyt ovat todella moninaisia ilmasto-oloista aina orjakauppaan ja kolonialismin aikana muovautuneisiin rakenteisiin. Erna kirjoitti aiheesta blogissaan helmikuussa.

Auringonnousu Serengetissä

Oli hauskaa päättää Tansaniassa oleskelumme Mtwaraan nähden täysin vastakkaiseen nurkkaan. Mtwarahan sijaitsee maan kaakkoiskulmassa, Bukoba taas luoteessa. Alun perin aikeemme oli matkustaa Tansaniasta Nairobiin Keniaan ennen Etiopiaa. Olimme kuitenkin niin lähellä Ugandan rajaa, että päätimme muuttaa suunnitelmia lennosta ja jatkaa autolla rajan yli Ugandaan. Rajalla ilmaantui pientä sähläystä kuljetuksissa, mikä ei sinänsä enää yllättänyt lainkaan. Sen sijaan saimme heti rajan ylitettyämme huomata, että ugandalaiset olivat aivan yhtä ystävällisiä, auttavaisia ja vieraanvaraisia kuin mihin olimme matkoillamme Tansaniassa ja Mosambikissa tottuneet. Kun alkuperäinen kuljetuksemme epäonnistui, löytyi rajalta heti kimppakyyti, jonka kuljettaja ajoi meidät Kampalaan bussilipun hinnalla – mutta huomattavasti nopeammin ja mukavammin.

Bukoban kummallinen maamerkki on Ugandan sodan järeä muistomerkki, jota sponsoroi nykyään Coca-Cola

Kampala osoittautui kohtuullisen viihtyisäksi kaupungiksi ainakin Dar Es Salaamiin verrattuna. Useimmissa Afrikan suurkaupungeissa kaupunkisuunnittelu on ollut vähäistä, minkä vuoksi ne ovat usein hajanaisia ja levittäytyvät suurelle alueelle. Kampalan keskusta oli kuitenkin melko yhtenäinen ja viihtyisä. Kampalasta teimme myös muutaman päivän retken sadan kilometrin päähän Victoria-järven rannalla sijaitsevaan Jinjaan. Uneliaan pikkukaupungin matkailuvaltteja ovat koskenlaskuun hyvin soveltuvat hienot putoukset sekä Niilin alkulähde, jota Livingstonekin pakkomielteisesti etsi.

Bujagalin putoukset Niilin varrella lähellä Jinjaa

Kampalasta (tai tarkemmin sanoen Entebbestä) lensimme Addis Abebaan. Kiinnostuksemme Etiopiaa kohtaan syntyi jo vuosia sitten muun muassa kiinnostavan musiikin, historian sekä ehkä lopulta eniten Dar Es Salaamin loistavan etiopialaisen ravintolan ansiosta. Totuteltuamme Addis Abebassa hetken uudenlaiseen viileään ilmastoon, kummallisin kirjoitusmerkkeihin ja astetta pidättyväisempiin ihmisiin suuntasimme etelään. Vierailimme Sashamenen rastafariyhteisössä ja teimme mahtavan nelipäiväisen ratsastusvaelluksen Bale-vuoristossa. Retken järjesti alueen ekomatkailua kehittävä järjestö, jonka palvelua voi ehdottomasti suositella.

Pilvisumussa Bale-vuoristossa

Levättyämme jälleen muutaman päivän Addis Abebassa pyrähdimme pohjoiseen historialliselle kierrokselle. Meidän viikon pituinen kierroksemme tosin sisälsi vain kaksi etappia, Aksumin ja Lalibelan. Monille matkailijoille kierros näytti tarkoittavan neljää-viittä kaupunkia, joissa kaikissa viivyttiin korkeintaan kaksi päivää. Saimmekin selitellä monen kertaan sitä, miksi hukkasimme kolme tai neljä päivää kaupungissa, jonka nähtävyydet olisi voinut urakoida päivässä. Yritimme selitellä jotakin matkaväsymyksestä, halusta nähdä muutakin kuin vanhoja kivirakennelmia sekä yleisestä laiskuudesta. Vastaanotto oli kuitenkin kummastunutta ja toi väistämättä mieleen Annan gradun aiheen nähtävyyksien katselusta eräänlaisena matkailijan velvollisuutena.

Lalibelan kiveen louhittujen kirkkojen vaikuttavuutta on vaikea vangita kuviin

Vuoden aikana kerätyt kokemukset ja matkan rasitukset tosiaan painoivat, ja vietimmekin puolet Etiopian ajasta Addis Abebassa, pääosin mukavassa hotellihuoneessamme katsellen kaapelikanavien tarjontaa ja syöden kaikenlaisia herkkuja, joita emme olleet saaneet kuukausiin. Matkaohjelmamme olisi varmasti ollut huomattavasti tiukempi jos olisimme tulleet suoraan Suomesta kokemustennälkäisinä. Tällä matkalla hitaus kuitenkin tuntui hyvältä. Päädyimme toteamaan, että takana oli jo niin monta suurta kokemusta, ettemme yksinkertaisesti enää voineet tai jaksaneet ottaa vastaan kaikkia kohtaamiamme vaikutelmia. Reissu oli kuitenkin kokonaisuudessaan todella hieno ja tarjosi lukemattoman monta tilaisuutta ihmetellä Itä-Afrikan maiden eroja ja yhtäläisyyksiä ihmisten käyttäytymisen, kulttuurin, historian, ilmaston ja ongelmienkin suhteen. Maaliskuun puolivälissä laskeuduimme Helsinki-Vantaan lentokentälle hieman sekavassa mielentilassa.

Heathrowlta Helsinki-Vantaalle

Sateiden aikana kotikatumme muistutti kuralätäkköä

Suurin osa tutuistamme oli lähtenyt Mtwarasta ennen kuin tulimme lomalta. Monet olivat palanneet lopullisesti Eurooppaan ja useat Mtwarassa asuvistakin olivat lähteneet kaupungista. Esimerkiksi isäntäperheemme oli poissa: Jennifer opiskelemassa Morogorossa, Harrison uudessa koulussa Dar es Salaamissa ja Bright tekemässä viimeisiä tenttejä juristin tutkintoonsa. Läksiäisten järjestäminen tuntui vähän ankealta jäljella olevalla porukalla. Toisaalta tuli sellainen tunne, etta ehkä meidänkin on hyvä aika lähteä Mtwarasta.

Laksiaiset meidan olohuoneessa, oikealta Chris, Asabana, Karim, Chigo ja Emmi

Viikkoa ennen lähtöämme aurinko alkoi taas paistaa. Kaupunki oli sateiden jälkeen vihreä ja vehreä, kauniskin. Yritimme viikon ajan imeä itseemme Mtwarasta lopullista, tyhjentävää vaikutelmaa. Samalla hoidimme viimeiset työasiat, jaoimme rahanarvoisen irtaimiston lähipiirille ja suunnittelimme reittiä Suomeen. Läksiäisistäkin tuli lopulta hauskat, ja päätimme iltamme kantapaikaksemme muodostumeessa Sofie’sissa. Viimeisiä päiviä katselimme kuin junan ikkunasta, ja yhtä hämmentyneinä kuin aiemminkin.

Hitesh, Babu, toinen Chris, Emmi, Tommi ja Kilimanjaro

Tätä merkintää viimeistellessämme olemme jo lähteneet Mtwarasta. Ensin matkustimme Dar es Salaamin kautta Arushaan, josta teimme huikean safarin Ngorongoron kraaterille ja Serengetiin. Safarin jalkeen olemme viettaneet viikon Victoria-jarven rannalla Mwanzassa, joka on Tansanian toiseksi suurin kaupunki. Liike ry toteuttaa Mwanzan opettajankoulutuslaitoksessa liikunnan opettajien taydennyskoulutusprojektia, johon samalla tutustuimme. Mwanza on myös kirjaimellisesti täynnä suuria graniittipaasia, joten Tommi on riemuinnut päästyään kiipeilemaään ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.

Viimeisinä viikkona tulee otettua kuvia huvittavista yksityiskohdista jotka arjessa helposti ohittaa. Pienen kioskin kokoinen International Butcher Mtwaran keskustassa.

Seuraavaksi suuntaamme Tansanian luoteisnurkkaan, Bukoban kaupunkiin, jossa tapaamme Annan vanhan tutun – ja puhumme sivistyneesti hanen vaitoskirja-aiheestaan. Sieltä jatkamme ilmeisesti Ugandan kautta Nairobiin. Nairobista lennämme Etiopiaan, jossa kiertelemme kuukauden verran ennen paluutamme Suomeen. Matkasta tulee varmasti hieno, etenkin Etopiassa olisi nähtävää pidemmäksikin aikaa. Blogimme hiljenee reissun ajaksi, mutta maaliskuun lopulla kirjoitamme vielä jonkinlaisen yhteenvedon vuodesta ja julkaisemme muutaman kuvan matkalta. Voikaa hyvin!

Ihanat pihakoiramme Teron ja äidin jouduimme jättämään pihallemme, vaikka valilla leikittelimmekin ajatuksella niiden mukaan ottamisesta.

Yleisesti ottaen Tansaniassa naisen kuuluu olla hiljainen ja huomaamaton ja kulkea miehen jäljessä. Me herätämme pariskuntana huomiota todennäköisesti kaikkialla mihin menemme. Anna osallistuu asioiden hoitamiseen ja päätöksentekoon siinä missä Tommikin ja kulkee yleensä edellä. Monet tansanialaiset naiset eivät edes juuri liiku kodin ulkopuolella ilman miestä. Naisiin onkin vaikeampi saada kontaktia, sillä he ovat monissa tilanteissa sulkeentuneempia kuin miehet.

Kommunikaatio toimii usein epäsymmetrisesti myös toisin päin. Kun liikumme kahdestaan, yleensä kaikki tärkeät asiat esitetään Tommille. Ihmiset puhuvat Annan ylitse tai ohitse, ikään kuin hän ei edes olisi paikalla. Töissäkin Anna joutui varsinkin aluksi nielemään kiukkuaan kun työkaverit puhuttelivat aina ensin Tommia. Sittemmin astelma on tasoittunut jonkin verran, mutta edelleen Tommilla tuntuu olevan jonkinlainen erikoisasema vapaaehtoisten naisvaltaisessa joukossa, todennäkoisesti sukupuolensa ansiosta.

Sukupuolten tasa-arvon edistäminen on myös yksi SDA:n keskeisiä tavoitteita. Periaatteessa kaikki ovat SDA:lla sitä mieltä, että naiset ovat yhtä hyviä kuin miehet. Käytännön toiminnan tasolle tämä ajatus ei ikävä kyllä aina ulotu. Asiat tehdään tarkoittamatta pahaa. Se ehkä eniten vaivaakin, että miesten arvostaminen on niin syvälle juurtunutta, ettei sitä vahvistavat käytännöt tehdään automaattisesti ilman, että niitä lainkaan huomataan.

Toisinaan naisten mustamaalaaminen on kuitenkin tietoista. Tommin entinen pomo vesiprojektissa pöyristytti meitä paitsi omilla toimillaan, myös selityksillä siitä, miksi projekti keskeytettiin. Hän oli kertonut jälkeenpäin isännällemme Brightille, että projektin keskeytyminen johtui kahden johtavassa asemassa toimivan naisen välisesta huonosta henkilökemiasta. Väite oli aivan käsittämätön. Surullista sen kuulemisesta teki paitsi se, että se oli ylipäätään esitetty syyksi projektin keskeyttamiselle, myös se, että se oli hyväksytty uskottavana selityksena ja kerrottiin meille (ja todennäköisesti myös monille muille) eteenpäin.

Suomalaisen naisen näkökulmasta täällä ihmetyttää myös se, että tansanialaisten naisten välinen solidaarisuus on varsin harvinaista. Nanhyangan kylässä pidetyssä naisten keskustelutilaisuudessa puhuttiin paljon tansanialaisen yhteiskunnan naisille asettamista ongelmista, kuten vähäisistä vaikutusmahdollisuuksista, moniavioisuudesta ja avioeroista, joissa naisille ei jää mitään. Me suomalaiset kysyimme kylän naisilta, mikseivät he käytä joukkovoimaansa ja äänestä naisia esimerkiksi poliittisiin asemiin ja johtajiksi. Silloin he saisivat ajajan naisasioille. Suomessahan monet naiset äänestävät toisia naisia juuri siksi, että saisivat oman äänensä kuuluviin.

Naisten selitys oli, etteivät he pidä naisia riittävän pätevinä korkeisiin asemiin, sillä miehillä on heidän mukaansa parempi koulutus ja he ovat kaikinpuolin pätevämpiä. Selitys ei jotenkin kuulostanut meistä oikein järkevältä, mutta ehkä naiset tosiaan näkevät asian niin. Voihan olla, etteivät he ole aiemmin edes perusteellisesti miettineet sitä, miksi juuri miehet ovat heidän mielestään sopivampia ja pätevämpiä johtotehtäviin ja päättämään (naistenkin) asioista.

Kuvattujen asenteiden takia naisten mahdollisuudet pärjätä ja edetä muun muassa politiikassa ja työelämässä ovat Tansaniassa heikot. Suomessa usein mainittu lasikatto taitaa täällä olla pikemminkin peltinen. Naisia koskevia epäkohtia kohdatessaan Anna usein miettii tämän onneksi olevan vain väliaikaista. Mehän pääsemme takaisin Suomeen, joka täältä katsoen vaikuttaa tasa-arvon suhteen paratiisilta. Välittömästi mieleen iskee kuitenkin toinen ajatus – niiden tansanialaisten naisten tilanne, jotka jäävät tänne.

Naisia Nanhyangan kylässä

Malaria vaivasi alkumatkasta myös meitä, malariaestolääkityksestä huolimatta. Anna sai maalis-kesäkuun aikana kolme malariadiagnoosia ja Tommi yhden. Sairaus sinänsä oli etenkin Annalla lievä, ja muistutti heikkoa flunssaa. Tommillakin lääkekuurin jälkeiset sivuvaikutukset olivat ikävämpiä kuin itse tauti. Levottomuutta sairaus kuitenkin herätti, onhan se Tansanian “killer number one”, kuten entinen isäntämme Bright sitä kutsuu.

YK:n terveyjärjestön WHO:n tietojen mukaan maailmassa kuolee vuosittain noin miljoona ihmistä malariaan, joidenkin lähteiden mukaan paljon enemmänkin. Malaria tappaa erityisesti lapsia, mutta on hengenvaarallinen myös aikuiselle jos lääkitystä ei aloiteta ajoissa. Terveysoppaissa neuvotaan, että malariatestiin tulisi hakeutua malaria-alueella aina jos kuume nousee. Suurin ongelma kehitysmaissa on se, ettei läheskään kaikilla ole varaa malariatestiin, puhumattakaan muutaman euron hintaisten lääkkeiden ostamisesta.

Koska malaria on vaarallinen sairaus, sen sairastaminen rasittaa myös henkisesti, varsinkin jos sairaus uusiutuu. Mtwaran terveysasemilla ei kummoisia neuvoja jaella. Kuumeinen potilas ohjataan malariatestiin ja positiivisen tuloksen jälkeen lyodään käteen resepti. Malarian uusiutumisesta kysellessä saa vain vaivaantuneita olankohautuksia. Niinpä kesällä Dar es Salaamissa ollessamme kävimme hyvällä kansainvälisellä klinikalla kysymässä, pitäisikö Annan jo tosissaan huolestua kolmen malarian jälkeen.

Malariakierteestä ja taudin oireista kuultuaan kv-klinikan saksalaisen lääkärin mielipide oli, että korkeintaan yksi Annan sairauksista oli todella ollut malaria, jos sekään. Tarina on kuulemma tavallinen. Klinikalle tulee jatkuvasti potilaita, joista osa on jo epätoivon partaalla toistuvan malarian vuoksi. Klinikalla heidät kuitenkin todetaan terveiksi.

Lääkärin mukaan aiheettomat malariadiagnoosit johtuvat yleensä siitä, että verinäytteitä analysoivat laborantit pelkäävät, etteivät huomaa näytteessä olevaa malarialoista. Väärä negatiivinen tulos olisi vakava virhe, koska hoidon puutteessa potilas saattasi kuolla. Väärä positiivinen tulos sen sijaan ei aiheuta mitään peruuttamatonta. Niinpä positiivisia tuloksia annetaan kuumeisille potilaille “varmuuden vuoksi”. Yksityisille klinikoille positiivinen tulos tietää myös rahaa, sillä yleensä niiden yhteydessä toimii apteekki josta lääkkeet ostetaan.

Olimme toki kuulleet Mtwarassa asuvien valkoihoisten parjaavan paikallisia terveysasemia siitä, että ne antavat vääriä diagnooseja saadakseen myytyä lääkkeitä. Emme kuitenkaan oikein tahtoneet uskoa kyynisiin puheisiin. Chigo oli niistä kuultuaan suorastaan raivoissaan. Asiasta puhuessamme olimmekin itsekin olleet sitä mieltä, että tansanialaiset lääkärit todennäkoisesti tuntevan paikalliset taudit parhaiten.

Dar es Salaamin lääkärikäynnin jälkeen emme olleet tästä enää vakuuttuneita. Lääkärin selitys kuulosti varsin järkevältä ja mukavammalta uskoa kuin se, että malariadiagnooseja ohjaisi pelkkä rahanhimo. Selvää oli kuitenkin se, ettei malariakuurien syöminen voisi jatkua, silla lääkkeet ovat vahvoja ja toistuvat kuurit rasittavat maksaa kohtuuttomasti. Lääkäri antoikin ohjeeksi hakeutua malariatestiin vain siinä tapauksessa, että kuume nousee oikeasti korkeisiin lukemiin. Aikaisemman oireilun syynä lääkäri piti jotakin lievää hengitystietulehdusta.

Niinpä emme kesäkuun jälkeen olekaan enää käyneet malariatesteissa. Malariaa ei myöskään ole ollut. Tarkoituksemme ei ole tietenkään sanoa, ettei malariatestiin kannata mennä. Malaria on vakava sairaus ja diagnosoimattomana hengenvaarallinen. Siksi testiin kannattaa mennä aina jos epäilee malariaa. Kokemuksistamme saattaa kuitenkin olla hyötyä toistuvien malariadiagnoosien kanssa taistelevalle.

Tarinalla on myös yhteiskunnallinen puoli. Jos Anna ei ole yksittaistapaus, kuinka paljon virheellisia diagnooseja Tansaniassa annetaan vuosittain ja kuinka paljon turhia lääkkeita ostetaan ja syödään? Miten paljon lääkkeiden haitallisia sivuvaikutuksia kärsitään turhaan?

Joka kerran kun Chigo tai Limu astelee toimistoon malariakuurin kanssa, tulee hieman epämukava olo. On vaikea olla epäilemättä kuukausittain toistuvien malariadiagnoosien oikeellisuutta, mutta epäilyksistä ei voi sanoa mitään. Se tarkoittaisi paikallisten lääkärien ammattitaidon kyseenalaistamista. Ja mitäpä tansanialainen voisi edes tehdä? Paikallisilla ei ole mahdollisuutta lähteä tutkittavaksi Dar es Salaamiin kansainväliselle lääkäriasemalle, jonka konsultaatio maksaa yhtä paljon kuin yksityislääkäri Suomessa. Maksalle kuurit eivät varmasti tee hyvää, mutta eipä täällä juuri maksa-arvoja mittailla!

Malarialääkkeet ovat useimpien apteekkien hittituote. Mainos apteekin seinässä.

Ensimmäisellä bussimatkallamme luotimme Lonely Planetin karttaan, jonka mukaan Pembalta on Nampulaan 250 kilometriä. Starttasimme viideltä aamulla kohti Nampulaa maan parhaaksi kehutun bussiyhtiön Grupo Meculan kyydissä. Bussi pysähteli vähän väliä, mutta kiittelimme mielessämme lyhyttä matkaa. Matkustettuamme neljä tuntia saavuimme tienviitalle, jonka mukaan olimme päässeet 200 kilometriä eteenpäin. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä 250 kilometriä, ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle. Nampulassa vaihdoimme todellisuudentasoa kirjautumalla hotelliin, jossa oli ilmastointi.

Lava-autoa lastataan Quissangan ja Muaguiden välillä

Auringon sarastaessa haimme Nampulan linja-autoasemalta sopivan minibussin, joka veisi meidät loppumatkan Ilha de Mosambiquelle. Sekä Tansaniassa etta Mosambikissa on tapana, että bussit lähtevät vasta sitten kun ne on saatu täyteen. Istuimme minibussissa muutaman tunnin, mutta näytti siltä, ettei auto täyttyisi aivan heti. Bussin ikkunasta saimme hankittua aamupalaa ja nautimme linja-autoaseman tarjoamista maisemista, kun eräs kanssamatkustajista tuli kysymään, josko jakaisimme hänen kanssaan taksin Ilha de Mosambiquelle. Suostuimme ehdotukseen.

Matkaa taitettiin muunmuassa dhow-veneellä

Pyysimme laukkumme minibussin katolta, mutta hämmentävästi emme saaneet matkatavaroitamme. Vihaisesti viittilöiden minibussin ympärillä häärivät nuoret miehet kehottivat meitä siirtymään takaisin bussiin. Tommi ei kuitenkaan enää jaksanut istua odottamaan, joten hän alkoi erään intialaismiehen avustuksella tulkkaamaan ajatuksiaan portugaliksi. Lopulta kävi ilmi, että laukkujen saamiseksi tarvittiin poliisien apua. Vasta kun megafonilla varustautunut poliisiauto saapui paikalle, suostuttiin laukut luovuttamaan asianosaisille. Tilanteen dramatiikan lisäämiseksi Tommi keikkui bussin katolla poliisiauton saapuessa paikalle. Luikimme rinkkoinemme kulman takana odottavaan taksiin.

Ilha de Mosambikin huvipurjehduksella vene meinasi keikahtaa.

Tässä vaiheessa lomaa emme vielä osanneet huomata logistiikkapalveluntarjoajien mieltymystä matkustajien laukkuihin. Siirtyessämme kohti Ibo-saarta uudenvuoden viettoon teoria alkoi kuitenkin hahmottua. Tällä kertaa kyseessä oli muutaman kilometrin venematka pienestä Tandanhanguin kylästä Ibolle. Seuraamme sattui itävaltalainen pariskunta, joista toinen osasi portugalia. Hän neuvotteli meille kohtuullisen hinnan moottorivenematkalle, mutta päästyämme perille hinta alkoi nousta. Tilanne päätyi siihen, ettei veneen kapteeni Musa suostunut antamaan Annalle tämän rinkkaa, vaikka onneksi kantoi sen kuitenkin maihin. Saimme Musan suostumaan mukaamme poliisiasemalle, minne hän ylpeänä lähtikin marssimaan, kunnes ymmärsi poliisien luultavasti kallistuvan ajattelemaan, etta hän oli varastanut Annan laukun. Paremminkin Musa oli ottanut sen panttivangikseen.

Musa hymyilee mutta Annan jäätävä katse ei ota sulaakseen

Onneksi laukkupuljaukset olivat poikkeuksia ja välimatkoilla sattui paljon myos positiivisia yllätyksiä. Esimerkiksi paluumatka Ilha de Mosambikilta Pemballe sujui kuudessa tunnissa, kun kyläläiset ohjasivat meidät bussin sijaan työmatkalaisen kyytiin. Myös kyyti Ibolta Mtwaraan onnistui 36 tunnissa, mikä saattaa olla jonkinlainen epävirallinen ennätys ilman omaa kulkuvälinettä. Erityiskiitokset FIRE-yhtiön edustajalle Palmalta, joka kyyditsi meidät koko loppumatkan Mocimboa de Praialta aina Ruvuma-joella sijaitsevalle rajalle saakka. Harmiksemme taitetuilta taipaleilta tuli otettua kuvia vain harvakseltaan. Matkustaminen oli kuitenkin aika lailla kokonaisvaltaista eikä jännittävissä tilanteissa tullut mieleen kaivaa kameraa esiin.

Ottakaa tähän henkilöön yhteyttä jos haluatte tehdä bisnestä
Pohjois-Mosambikissa.

Mosambikin pohjoisosat tuntuivat kaikenkaikkiaan yllätyksellisiltä matkattavilta, vaikka sielläkin rahalla saa ja rautahevosella pääsee: lomakohteissa meitä oli vastassa rentoutunutta, lentokoneella saapunutta lomakansaa, ja usein päädyimme itsekin taksilla matkustamiseen. Matkaa tehdessämme sai vahvistusta väittämä, jonka mukaan aamulla ei tiedä mistä illalla itsensa löytää. Ajatus sai myös negatiivisia konnotaatioita, kuten rankkasateen yllättäessä lava-auton katolla. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin tunne seikkailusta.

P.S. Virus joka estää nettiyhteyden on aktivoitunut nyt myös toimiston koneilla. Tästä syystä tämä ja loput blogipäivitykset syntyvät nettikahvilan koneilla, mikä vaikuttaa fontteihin ja kuvien laatuun.

Pemban matkailuvaltti, Wimbe Beach

Ensivaikutelmamme Pembasta oli hämmentynyt. Olimme ajatelleet saapuvamme Mtwaran kaltaiseen pikkukaupunkiin, mutta huomasimme olevamme eurooppalaisesta näkökumasta katsottuna “oikeassa” kaupungissa, jossa on päällystetyt tiet, jalkakäytäviä ja kerrostaloja. Kahviloista sai espressoa ja suklaakakkua ja kaupoista monenlaisia tuotteita, joista Mtwarassa voi vain haaveilla. Tajusimme konkreettisesti asuneemme melkein vuoden yhdessä maailman köyhimmistä maista ja vieläpä sen köyhimmällä alueella. Sen jälkeen melkein mikä tahansa paikka kai vaikuttaa ylelliseltä.

Suklaakakkua kahvilassa

Asiaa tutkaillessamme tosin huomasimme, että kaupunkien hienoudesta huolimatta Mosambik sijoittuu Tansanian alapuolelle sekä YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä että bruttokansantuotteella mitattuna (kuten myös kartalla, hah). Kenties tuloerot kaupunkien ja maaseudun välillä ovat Mosambikissa erityisen suuret, kylät nimittäin näyttivät hyvin samanlaisilta kuin Tansaniassa.

Katuelämää Ilha de Mocambiquella

Mosambikin köyhyyden taustalla on varmasti myös vuonna 1992 päättynyt sisällissota, joka kesti 16 vuotta ja halvaannutti muun muassa talouden, investoinnit ja infrastruktuurin rakentamisen. Koulutustasokin on ollut perinteisesti heikko, sillä portugalilaset siirtomaaisännät eivät olleet kiinnostuneita koulutusjärjestelmän kehittämisestä. Mosambikin itsenäistyessä vuonna 1975 yli 90 prosenttia kansalaisista oli lukutaidottomia!

Meidan hotelli

Maan nykyisistä ja menneistä ongelmista huolimatta Mosambik oli hieno kohde turistille. Pemban lisäksi pyörähdimme Nampulassa ja kävimme kahdella kauniilla saarella, Ilha de Mocambiquella ja Ibolla. Matkustaminen paikasta toiseen oli hankalaa, koska Pohjois-Mosambikissa on heikot tiet ja liikenneyhteydet, mutta luonto ja historialliset kaupungit olivat upeita. Myös portugalilaisten siirtomaaisäntien perinnöksi jättämä latinokulttuuri oli piristävää vaihtelua. Jollain tavalla tunnelma oli rennompi ja monissa tilanteissa vähemmän autoritäärinen kuin Tansaniassa.

Ilha de Mozambiquen entinen oikeussali ja sen nykyinen asukas

Rentouden taustalla lienee paitsi erilainen kulttuuri, myös se, että portugalilainen siirtomaahallinto suhtautui siirtomaansa asukkaisiin eri tavalla kuin esimerkiksi brittihallinto tansanialaisiin. Itsenäistymisen jälkeen kaikkia portugalilaisia ei ajettu pois hallinnosta, vaan suhteet entisiin isäntiin säilyivät hyvinä. Kuusi vuotta pääkaupungissa Maputossa asunut saksalainen Joachim kertoi, että valkoisten ja mustien välit ovat nyky-Mosambikissa varsin mutkattomat ja ryhmien väliset ystävyyssuhteet tavallisia.

Ibolla useiden portugalilaisten siirtomaarakennusten raunioista kasvoi jo puita.

Huomasimme tuon helppouden itsekin erityisesti kaupungeissa, joissa meitä tuijotettiin vähemmän kuin Tansaniassa. Konkreettisimmin valkoisten ja mustien suhteet näkyivät kuitenkin ihmisten ihonvärissä. Mosambikissa näimme paljon mulaatteja, kun taas Tansaniassa valkoisen ja mustan ihmisen jälkeläiset ovat todellisia harvinaisuuksia.

Uudenvuodenaaton illan vietimme ehkä romanttisimmassa mahdollisessa paikassa – pienellä hiekkasärkällä keskellä merta.

Mitä pohjoisemmaksi siirryimme, sitä enemmän kulttuuri alkoi muistuttaa Tansanian swahilialueita. Rannikolla ja saarilla lähes kaikki puhuivat portugalin lisäksi swahilia, joten saimme asiat hoidettua varsin helposti. Itse asiassa pärjäsimme niin hyvin, että viime aikoina kadoksissa ollut swahilin kielen opiskelumotivaatiokin palasi, tosin valitettavan myöhään.

Laskuveden aikaan Ibolta pystyy kävelemään ja kahlaamaan mangrovemetsän läpi viereiselle Querimban saarelle.

Erna, Harrison ja Juha pelaavat Unoa Msalyoiden olohuoneessa. Taustalla Marja, Riitta ja Bright.

Vieraat ihmettelivat moneen kertaan kuumuutta. Lämpötila onkin viime kuukausina noussut kesän “viileän” – vain hieman yli 30 astetta – kauden jälkeen auringon siirtyessä kohti kauriin kääntöpiiriä. Erityisesti vieraamme hämmästelivat sitä, miten tällaisessa kuumuudessa voi tehdä töitä. He eivät kuulemma ihmettele enää lainkaan, ettei Afrikassa välttämättä työskennellä yhtä tehokkaasti kuin Euroopassa. Mieleemme palautui maaliskuu, jolloin saavuimme Tansaniaan emmekä toisinaan pystyneet kuumuuden vuoksi keskittymään yksinkertaisimpiinkaan asioihin.

Chunon koululla tevehtimässä oppilaita

Vaikka kuumuuteen toki jossain määrin sopeutuu, on työpöydän ääressä joskun tullut todettua, ettei tällaisessa säässä pysty hötkyilemään ja stressaamaan samalla tavalla kuin Suomessa. Sosiologi Max Weber selitti kapitalismin syntyä Euroopassa kalvinistisella uskonnolla, joka piti säästäväisyyttä hyveenä ja ahkeruutta merkkinä siitä, että ihminen luotti kuuluvansa jumalan valittuihin. Näiden ihanteiden tavoitteleminen loi suotuisat olosuhteet pääomien kasautumiselle ja kapitalistiselle järjestelmälle.

Vaikka tämä ehkä kuulostaakin hieman sosiobiologiselle tulkinnalle, Tansaniassa on tullut pohdittua sitä, että ehkä myös ilmastotekijoillä on ollut oma vaikutuksensa kapitalismin kehitykseen. Kapitalismi tuskin olisi syntynyt päiväntasaajan lähettyvillä vaikka kaikki afrikkalaiset olisi käännytetty kalvinismiin. Kuumuus ehkäisee tehokkaasti kaikenlaista yli-innokasta ahkerointia.

Esikoululaisten luokka Chunon koululla

Koska Tansaniassa ei yleensä itsekään pysty työskentelemään samalla tavalla kuin Suomessa, täällä antaa palvelussa anteeksi mokia, joita Suomessa ei sietäisi. Annan äidin vierailun aikana Precision Air, Tansanian suurin yksityinen lentoyhtiö kompuroi kuitenkin niin pahasti, ettei sitä voinut sivuuttaa pelkalla ironisella T.I.A. (“This Is Africa”) -toteamuksella. Olemme lentäneet täällä vain kerran aikaisemmin, mutta tuttujemme kokemusten perusteella olemme huomanneet, että Precision Airin aikataulut ovat yleensäkin hyvin joustavia ja alttiita muutoksille.

Pienista matalalla lentävistä koneista saa otettua hauskoja kuvia. Maisema Dar es Salaamin pohjoispuolelta.

Zanzibarille lähtöä edeltävänä päivänä meille soitettiin, että lentomme Mtwarasta Dar es Salaamiin myöhästyisi pari tuntia. Tämä tarkoitti sitä, ettemme olisi ehtineet jatkolennollemme. Kerroimme tiukkaan sävyyn varanneemme ja jo maksaneemmekin majoituksemme Zanzibarilla. Siksi halusimme saarelle kyseisenä päivänä, ja virkailija lupasi lopulta järjestää korvaavan lennon Dar es Salaamista.

Jambianin ranta on täydellinen

Dar es Salaamiin saapuessamme saimme todeta, ettei lentoa ollut järjestetty. Niinpä päädyimme viettämään yön Darissa, onneksi sentään Precision Airin kustannuksella, ja aamulla lensimme Zanzibarille pienkoneella. Pahempi moka sattui paluumatkallamme. Kävi nimittäin ilmi, että meidät oli pyyhitty paluulennon matkustajalistalta, koska emme olleet menneet Zanzibarille koneella, jolle olimme alunperin varanneet lippumme. Kenellekään ei ollut tullut mieleen esimerkiksi soittaa meille ja tiedustella syytä poisjääntiimme, puhumattakaan siitä, että joku Precision Airin henkilökunnasta olisi ottanut asiakseen kirjata järjestelmään, ettemme päässeet jatkolennollemme – yhtiön omien aikataulumuutosten vuoksi.

Merilevän viljely on Zanzibarin tärkeimpiä elinkeinoja.
Laskuveden aikaan viljelyksille voi kavellä merenpohjaa pitkin.

Olimme tietenkin todella ärsyyntyneitä ja vaadimme päästä Zanzibarilta Dariin heti, olihan vieraidemme lento Suomeen lähdössä samana iltana. Varsin lauhkeasti Precision Airin henkilökunta järjestikin meille yksityislennon viisipaikkaisella koneella. Jälkikäteen mietimme, että mokailut tulivat maksamaan Precision Airille mahdottoman paljon, etenkin jos kirjailemamme korvausvaatimus Zanzibarin ylimääräisestä maksetusta yöstä menee läpi. Ihmetyttää jopa, miten toiminta kannattaa, kun palvelu on noin summittaista.

Odottelua Zanzibarin lentokentällä

Tansaniassa tällainen ei kuitenkaan ole varsinaisesti poikkeuksellista, ja olemmekin jo melko tottuneita asioiden toimimattomuuteen. Leväperäisyyttä on kuitenkin vaikea hyväksyä silloin, kun on ottanut vastuulleen muiden lomajärjestelyt ja suunnitelmat muuttuvat täysin arvaamattomasti. Lomamme Zanzibarilla Jambianin kylässä sujui kuitenkin loistavasti ja saattelimme vieraamme Suomen lennolleen ajoissa. Itse jatkoimme joulun ja uuden vuoden viettoon Mosambikiin.

Jännittää! Paluukoneemme oli suunnilleen henkilöauton kokoinen.

P.S. Lähetimme läppärin vieraiden mukaan Suomeen ja samalla lähtivät myös kuvankäsittelyohjelmat… Tämä saattaa näkyä blogissa julkaistuissa kuvissa vinoina horisontteina ja puhkipalaneina taivaina.